Olympiatuli on sammunut jo viikkoja sitten, mutta vielä mediassa jaksetaan vatvoa Suomen huonoa menestystä. Samoin kisapapin ja urheilupsykologien vastakkainasettelu sen kun jatkuu. Vertailu on vähintään kummallista, kisoihinhan voi tarvittaessa raijata vaikka molemmat ja vielä poppamiehen lisäksi. Urheilupsykologin tehtävä on auttaa urheilijoita suoriutumaan tehtävästään tärkeässä kilpailussa optimitasolla, olla mukana valmennusprosessissa ja opettaa urheilijoille tekniikoita joita he voivat kilpailuissa hyödyntää. Urheilupsykologin työ on valmennuksellinen ja siihen liittyy tulosvastuu. Kisapapin rooli ei ole valmennuksellinen, vaan ennemminkin sielunhoidollinen. Tiivistettynä voi kai sanoa, että urheilupsykologit tarjoavat psyykkistä tai henkistä valmennusta, kisapapit hengellistä valmennusta tai sielunhoitoa.

Kaverini Anders on töissä Norjan toiseksi suurimmassa sanomalehdessä, urheilutoimittajana. Kisojen aikaan hän kysyi onko minulla paljon hommia, kun Suomi menestyy niin heikosti kisoissa. Kyseli vielä, kieli poskella, johtuuko huono menestys dopingin käytön vähentämisestä. Vastasin, että psykologeja Suomen joukkueella ei ole, mutta meilläpä on kisoissa pappi. Hänellä kun sattui olemaan urheilupsykologeja parempi takuumies. Tähän Anders tuumi, että Suomen kisajoukkueella varmaan onkin käyttöä papille, kun kisat ovat menneet niin päin helvettiä. Paha tuotakaan on kiistää.